Johannes Kanasen blogi Inhimillinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta

Honkasalo palauttaa politiikan politiikkaan

Uusliberalismi Suomessa on kuin elefantti huoneessa, jota kukaan ei ole huomaavinaan. Kuvittelemme olevamme pohjoismainen hyvinvointivaltio, vaikka olemme leikanneet julkisia menoja, alentaneet veroja, yksityistäneet palveluita ja heikentäneet sosiaaliturvaa jo lähes 30 vuotta.

Vasemmistoliiton helsinkiläinen kansanedustajaehdokas, kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo nostaa kissan pöydälle ja paljastaa elefantin kirjassaan ”Toivon politiikka” (Into). Honkasalon mukaan suomalainen uusliberalismi kätkeytyy välttämättömyyden retoriikkaan: sote-uudistus on välttämätön, kestävyysvajeen umpeenkurominen on välttämätöntä, matalapalkka-alojen laajentaminen on välttämätöntä ja niin edelleen.

Välttämättömyyden retoriikka palvelee oikeistolaisia poliittisia tavoitteita, mutta julkisessa keskustelussa nämä tavoitteet esitetään pragmaattisina ja rationaalisina, ei-ideologisina. Virkamiesten vaihtoehdottomat ”tilannekuvat” säestävät julkista keskustelua ja poliitikot ovat luovuttaneet talouspoliittisen vallan Valtiovarainministeriölle.

Honkasalo kuvaa osuvasti, kuinka ideologiat, demokratia ja politiikka joutuivat alistumaan vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Vaalipaneeleissa, vaalikoneissa ja haastatteluissa ehdokkailta vaadittiin leikkauslistoja ikään kuin valtion menojen leikkaus olisi ainoa talouspoliittinen vaihtoehto. Puolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta lähtivät mukaan tähän demokratiaa halventavaan teatteriin.

Muistan itse, kuinka vuoden 2015 vaalien alla oikealle kallellaan oleva talouslehti The Economist ihmetteli, miksi Suomessa vain yksi puolue esittää elvyttävää talouspolitiikkaa tilanteessa, jossa talouskurilinja oli kohdannut laajaa ja arvovaltaista kritiikkiä. Suomessa kuunneltiin vain hypnotisoivaa ja ajattelukyvyn lamaannuttavaa velkakellon tikitystä.

Honkasalon mukaan olemme siirtyneet hyvinvointivaltion aikakaudesta uusliberalistiseen yhteiskuntaan, jossa valtio pakottaa markkinat ja ihmiset vapaiksi kilpailemaan keskenään. Siksi uusliberalismin vapaus on pelkkä illuusio. Todellisuudessa ennaltaehkäiseviin palveluihin ei ole enää varaa ja jäljelle jäävät vain välttämättömät, korjaavat palvelut. Toisin sanoen: ihmisten on vaikea saada apua ennen kuin elämäntilanne kriisiytyy todella pahasti. Samalla eriarvoisuus syvenee.

Ratkaisuna näihin itse luomiin ongelmiimme Honkasalo esittää uskon palauttamista perinteiseen, universaaliin, tulo- ja varallisuuseroja tasoittavaan hyvinvointivaltioon. Sosiaaliturvaa pitää kehittää kohti yhdenvertaista ja kattavaa perustuloa samalla kun palveluita ja tulonsiirtoja uudistetaan. Tasa-arvokäsityksemme pitää päivittää niin että esimerkiksi perhekäsitys kattaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.

Honkasalon kirjan vahvuus on, että se sanoo suoraan kiusallisen asian: olemme luopuneet perinteisestä, Pekka Kuusen ideoimasta hyvinvointimallistamme ja antaneet vallan uusliberalismille. Siksi eriarvoisuus on kasvanut: rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Honkasalon tarkkanäköistä analyysia voisi täydentää toteamalla, että suomalainen uusliberalismi on ollut poliittisen eliitin projekti, johon kaikki eduskuntapuolueet ovat osallistuneet hallitusvastuussa ollessaan. Rationaalisen sisällön uusliberalismille on puolestaan antanut uusklassinen taloustiede, joka esimerkiksi kertoo miten ”työmarkkinoiden rakenteita” pitäisi uudistaa.

Kansalaiset kuitenkin kannattavat perinteistä hyvinvointivaltiota samalla kun käytännön poliittinen päätöksenteko noudattaa uusliberalistista ideologiaa. Pitkään poliitikot näyttelivät ulospäin puolustavansa hyvinvointivaltiota. Nyt poliitikot eivät enää edes yritä ylläpitää tätä retorista sumuverhoa. Samalla kansalaiset ovat turhautuneet, kun heidän ääntään ei kuulla päätöksenteossa. Turhautuminen selittää osittain populistipuolueiden suosiota.

Tarkkanäköisyydestä ja suorapuheisuudesta huolimatta, Honkasalon kuvaus hyvinvointivaltion uudistamisesta jää hieman ohueksi. Perustulo ei tipahda Suomeen taivaasta, vaan se pitää nivoa osaksi olemassa olevaa, erittäin monimutkaista sosiaaliturvajärjestelmää. Honkasalo olisi voinut uhrata perustulon käytännön toteutukselle muutaman sanan. Kirjassaan Honkasalo ei myöskään kovin syvällisesti käy läpi työn organisoinnissa tapahtuneita muutoksia ja muutosten seurauksia selkeän työnantaja/työntekijä-erottelun varaan rakentuneen sosiaaliturvan kannalta. Sen sijaan kirjassa puhutaan paljon poliittisesta kulttuuristamme ja tavastamme keskustella, mikä tietysti on myös tärkeä teema.

Lievistä puutteistaan huolimatta Honkasalon kirja kannattaa lukea puoluekannasta riippumatta, koska se tuo suhteellisuutta vallitsevaan, kovin yksipuoliseen keskusteluun sosiaalipolitiikasta ja hyvinvointivaltiomme tulevaisuudesta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

Niin kuulostaa. Ihmetyttää hiukan blogistin puoluekanta...

Käyttäjän elina kuva
Elina Moustgaard

On keskustassa vielä alkiolaisia, vaikka muuten Ahon ja pankkikriisin ajoista linja on ollut hyvinkin metropolivetoinen, aluepolitiikan kustannuksella. Sama tapahtui Vihreille rakennemuutoksen myötä. Oikeastaan kaikki puolueet, myös Vasemmistoliitto ja Persut ovat lähteneet uusliberalismiin mukaan, aivan kuin se olisi jokin luonnonvoima!

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto Vastaus kommenttiin #5
Pekka Pylkkönen

"vaikka olemme leikanneet julkisia menoja, alentaneet veroja, yksityistäneet palveluita ja heikentäneet sosiaaliturvaa jo lähes 30 vuotta."

Eikö valehtelulla ole enää mitään rajaa? Trump jää kevyesti kakkoseksi näille meidän kotoperäisille ammattivalehtelijoille.

Käyttäjän samimiettinen kuva
Sami Miettinen

Totta. Blogisti voisi perehtyä alkeellisiin Tilastokeskuksen perustietokantoihin ja Googleen.

Miten faktoista valehtelusta tuli Suomen tapa?

Käyttäjän PekkaKeskinen kuva
Pekka Keskinen

Jep, toinen herkkupala oli:

"Ratkaisuna näihin itse luomiin ongelmiimme Honkasalo esittää uskon palauttamista perinteiseen, universaaliin, tulo- ja varallisuuseroja tasoittavaan hyvinvointivaltioon."

Ai palaamista? Ei taida kovin montaa valtiota olla jonossa edellä, joka tasaisi tuloja yhtä paljon kuin Suomi.

Käyttäjän elina kuva
Elina Moustgaard

Pylkkönen, olet tosiaan oikeassa, mitään ei ole leikattu, julkiset menot ovat suurinpiirtein kaksinkertaistuneet valuuttasäännöstelyn vapauttamisen jälkeen, hoivapalvelujen ja terveydenhuollon yksityistämissuuntauksesta huolimatta.

Julkisen puolen hallinnossa olisi paljonkin leikattavaa byroktiaa ja päällekkäistoimintoja. Kaikki poliittiset palkintovirat pitäisi lakkautaa heti, sekä puoluetuet että puolueiden pakestevirat ministeriöissä ja kunallishallinoissa putsattava pois, emmehän me elä puolueparlamentarismissa, vaan demokratiassa?

Sossujärjestelmä addiktoi satunnaiset avuntarvitsijat vakinaisiksi käyttäjiksi, periytyvä työttömyys on jo käsite ja maahanmuuttopolitiikka on hoidettu siten, että kotoutus tapahtuu suoraan sossuun, johon kotoutettava luontevasti jumittuu, opittuaan, että ilmainen toimeentulo täytyy on maan tapa.

Käyttäjän ilarikiema kuva
Ilari Kiema

Veronika Honkasalon (vaali)kirja on ehkä ajateltuakin ajankohtaisempi, kun siinä esimerkiksi sivutaan varhaiskasvatuksen aliresurssointia, jonka perusteella ”oikealla puhutaan jatkuvasti tarpeesta kasvattaa yksityistä varhaiskasvatusta paikkaamaan julkisen varhaiskasvatuksen vajetta. Kokoomus on valmis antamaan rahoitusta voittoa tavoitteleville yrityksille erityisesti palvelusetelijärjestelmän kautta…” (Honkasalo 2018, 113).

Honkasalo tuo ansiokkaasti esille sen, kuinka ”itse ideologiattomuus on suuri silmänkääntötemppu” (2018, 75) ja puolustaa hyvinvointivaltion universalismin eetosta, minkä uusliberalistinen politiikka haluaa romuttaa – ja sitä kautta hyvinvointipalvelut.

Turvapaikanhakijat & rasismi -aihealueella Honkasalo taas sivuuttaa itse ilmoittamansa yhteiskuntatieteilijän luonteensa: ”Yhteiskuntatieteilijän [!] luonteeseen kuuluu asioiden asettaminen laajempaan yhteyteen ja niiden harkittu punnitseminen” (2018, 79), vaan turvapaikanhakija-asioissa vaikuttaa pikemminkin siltä, että Veronika Honkasalo haluaa toteuttaa Ilkka Remeksen jännitysromaanissa Perikato (WSOY 2018) esiintyvää ”patologista altruismia” ikään kuin positiivisena toimintaohjelmana.

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

Julkisissa palveluissa riittää yksityisiä välistävetäjiä siksi mikään ei riitä. Tekeekö viranomaiset tai poliitikot nykyään mitään päätöksiä ilman yksityistä konsultointia. Kun valtio maksaa sekä yksityisen että julkisen toiminnan niin lisääntyyhän tuossa menot.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset